Hahmo D
**Aika:** 2068-08-31T23:42:00+03:00
Aika: 2068-08-31T23:42:00+03:00 Sijainti: Helsinki, Meilahden sairaala-alue, Piha-aukio, Bernerin patsas Yksilötunniste: TBA Nimimerkki: TBA
Istun silmät kevyesti kiinni painettuina lootusasennossa asfalttisella maalla ja hengitän koleaa syysillan ilmaa rauhallisesti sisään ja ulos viiden sekuntin pätkissä, pitäen yhtä pitkää hengityksetöntä taukoa hengitysteni välissä. Kuulen korvaani implantoidun pienen kaiuttimen kautta tekoälyassistenttini kertovan kymmenen minuutin laatikkohengitysharjoitukseni päättyneen. Olen jo tottunut kaupungin julkivirkojen jaetun tekoälyn ympärivuorokautiseen läsnäolooni, enkä edes osaa ihmetellä sen vaatimia teknologisia taikatemppuja.
Koko kaupungin kattavan langattoman 8G-verkon kautta valtiolliseen runkoverkkoon yhdistyvä implanttini toimivuus ei ole kertaakaan saanut minua skeptiseksi nykyteknologiaa kohtaan. Tiedostan kyllä diplomi-insinöörin opintojeni ansiosta haasteet, joita Inarissa asti pyörivän tekoälykeskuksen reaaliaikainen käyttäminen Helsingissä aiheuttaa, mutta työurani poliittisen suuntauksen takia en ole sen yksityiskohtiin myyntipuheita pidemmälle perehtynyt. Avaan silmäni ja toivun hiljalleen lyhyestä meditointihetkestäni.
Edessäni komeilee Lastensairaalan takapihan keskusaukiolle pystytetty Anne Bernerin marmoripatsas, joka valkeudellaan ja ylpeydellään tuo sävähdyttävää kontrastia harmaantylsien sairaalarakennusten rinnalle. Patsasta ympäröi asfalttinen täydellisen ympyrän muotoinen alue, jonka reunaa korostavalta korokkeelta nousen pystyyn puutuneita jalkojani tunnustellen ja venytellen. Puiston täydellisen tarkoituksenmukaisen ulkoasun ja itseäni sisäisesti turhauttavan pinnallisuuden ristiriita riipaisee taas kerran tutun kylmät väreet varpaista otsaani asti. Tumma ja tuuhea otsatukkani ei auta lämmittämään kylmässä syysillassa värisevää heikoksi kutistunutta sieluani.
Asfaltin reunalta ulospäin alkaa saumattomasti oikean korkuiseksi huolitellusti ajeltu vihreä nurmi, joka näyttää siltä, ettei se olisi ikinä valkoposkihanhia nähnytkään. Ympyrän kehää kiertää tasasisin välimatkoin istutetut geneettisesti manipuloidut puut ja pensaat, joiden syvällinen vihreys sää täydellisen nurmenkin näyttämään haalealta. Koristekasvien lehtien muovattavuus on omaa laatuaan, sillä tarkat puutarhuridronet saavat muotoiltua lehdistä joko luonnollisen reteitä muotoja tai äärimmäisen tarkkoja geometrisiä muotoja. Tämän hetkiset muodot ovat hallitun kaaoksen ilmentymä, jossa näkyy eri kokoisia kuutioita ja palloja. Niiden abstraktisti yhteensulautettujen yksinkertaisten muotojen villi asetelma tuntuu ivailevasti muistuttavan, ettei puiden varjoon tai muutenkaan nurmikolle saa sairaala-alueen sääntöjen mukaan astua. Täytyyhän potilaiden saada ikkunoistaan täydellisen tyyni ja parantava näköala, jota rakastavaisten picnicit tai leikkivät lapset pilaa rauhattomuudellaan.
Assistenttini ääni muistuttaa kellon olevan 23:42, joten minuutin päästä minun olisi aika suorittaa viimeisen kolmen tunnin aikana opiskelemani koreografia, jonka liikkeiden kauneus muistuttaa minua nuoruudessani harrastamani taitoluistelusta. Viidentoista minuutin koreografiaan mahtuu taitoa vaativa kiepsahdus jos toinenkin, eikä niiden tarkkaa toteuttamista helpota tarkoin valitun rekvisiitan käyttämisen tuomat haasteet. Koreografia alkaa lepoasennosta, joka on valmisteltu ennakoimaan shampanjapullon avaamista sapelilla. Sen terän on liidettävä äänettömän päättäväisellä liikkeellä pullon saumaa pitkin juhlalliseen pamahdukseen päättyen. Maahan jäävän pullonkaulasta tulleiden lasinsirujen välttelemisen lisäksi pyrin huolehtimaan pullon ja terän hallitusta pyörähtelemisestä kehoni ympärillä, samalla kun juhlallisesti ihailen molempia esineitä. Koristeellinen liikeratani ohjaa minua asfalttiympyrän reunaa pitkin myötäpäivään.
Jokaisen muotoon leikatun kahdentoista puun kohdalla teen saman kunnioitusta osoittavan eleen, joka alkaa sulavalla liikkeellä syvälle yltävällä niiauksella ja päättyy iloitsevaan shampanjan roiskautukseen avatusta pullosta. Vaikeaksi tässä liikesarjassa ei ole identtisenä kaksitoista kertaa toistuvat liikerata, puusta toiseen leikkisästi vaihtuva ilmeeni, eikä edes puiden välisten kiepsahduksien sulavuus, vaan arvokkaan shampanjan sisällyttäminen yhdellä kädellä pulloa hoivatessani. Nestettä täytyy roiskahtaa tasan viisi senttilitraa per puu, jotta sitä jää viisitoista senttilitraa viimeiseen juhlalliseen kaatoon patsaan edessä. Tippaakaan en saa roiskauttaa mattona käyttämälleni kuivalle asfaltille, ettei koreografian kuvauksellisuus ja värimaailma kärsi rumista nestetahroista.
Kolmetoista minuuttia on kulunut. Kerran ympyrän kierrettyäni, kahtatoista puuta identtisillä liikkeilläni palvottuani, siirryn kolmella riemukkaalla loikahduksella marmoripatsaan eteen, tuoden tähän asti kauniin rauhalliseen esitykseeni mukaan räväkkyyttä. Jään kasvoillani vain muutaman sentin päähän patsaasta, täyttäen kasvojeni tyynen ilmeen leimahtavalla innostuksella ja intohimolla, ja hengitän syvään. Koristeellisen loppuhuipennuksen paikallaan tehtävät niiaukset ovat täynnä arvostusta ja ihailua. Tasan minuutti jäljellä. "Wahh!" on ainoa repliikkini viidentoista minuutin esitykseni aikana, joten annan sen huoletta raikua kuin se olisi ainoa ääni megalomaanisen kokoisen sairaalakeskittymän sisällä. Viimeisenä eleenäni kaadan loput kallisarvoisesta shampanjasta patsaan jalkojen juureen, romahtaen polvieni kautta syvään sikiöasentoon koristeellinen sapeli ja tyhjä shampanjapullo kädessäni.
Pidätän hetken hengitystäni silmät kiinni, kunnes assistenttini tuttu ääni kuiskaa illan viilentämää asfaltiakin kylmemmin korvaani: "Kenraaliharjoituksen tallenne lähetetty tarkistettavaksi... Valmis. Hyväksytty." Helpoituksesta huokaisten avaan silmäni ja tuijotan muutaman pitkältä tuntuvan sekuntin edessäni nousevaa marmoria, nostalgisesti miettien miltä Lastensairaalan jättimäisenä pidetty 180 miljoonan remontti on aikanaan mahtanut tuntua. En ehdi syventytä merkityksellisen poliittisen työn kaipuuseeni, ennen kuin assistenttini jatkaa hallitulla äänellään: "Kello on 23:57, siirry sapelin kanssa takaisin aloitusasemaan. Puhdistusdronet ovat jo siivonneet sen. Minuutin päästä suoritetaan patsaan viimeinen puhdistus ennen esitystä." Puren hammastani ja siirryn rivakasti ohjeita seuraten takaisin aloituspaikalleni odottamaan itse esityksen aloitusta. Vilkaisen taivaalla tähtiä kirkkaammin loistavia äänettömiä kuvausdroneja, jotka huolehtivat esityksen aikaisesta valaistuksesta sekä taltioinnista. Suljen silmäni ja jatkan tuttua hengistysarjoitusta, rauhoitellen itseäni jännitykseltä, joka vääjäämättömänä kasvaa ennen sadoille tuhansille ihmisille reaaliaikaisesti välitettävää esitystäni. Mielessäni soi kerta toisensa jälkeen viime vuosien aikana itsestään pääni sisälle muodostunut mantra, jonka alkuperää en edes tiedä: "Teen työni ilolla, velvollisuuteni kunnialla."