Hahmo A
Porovaadin kirmaa vihreän jäkälän peitossa olevan vaaran loivaa reunustaa pitkin ylöspäin. Hentojen sorkkien välissä hyppelehtii pienenpieni vasa, tulitikkuaskiakin pienempi. Vaadin katselee tyytyväisenä ainokaisensa hyppelehtimistä, ja kannustaa pienokaistaan syömään herkullista jäkälää. Tummien pilvien lomasta pilkottava keväisen keltaisena laskeva aurinko valaisee vaaran reunalle polun, jonka lämpöä seuraten porot etenevät kohti vaaran lakea. Vasa kasvaa silmissä jokaisella ahmaisemallaan jäkälänpalasella. Kasvaa askista perunan kokoiseksi, lantuksi, ja vaaran laelle päästyään jo vesimeloniksi. Vaatimen silmät paistavat aurinkoakin kirkkaampina vauhdikasta kasvua seuratessa. Vaan vaaran laella aurinko on jo ehtinyt laskea.
Porovaadin kirmaa vihreän jäkälän peitossa olevan vaaran loivaa reunustaa pitkin ylöspäin. Hentojen sorkkien välissä hyppelehtii pienenpieni vasa, tulitikkuaskiakin pienempi. Vaadin katselee tyytyväisenä ainokaisensa hyppelehtimistä, ja kannustaa pienokaistaan syömään herkullista jäkälää. Tummien pilvien lomasta pilkottava keväisen keltaisena laskeva aurinko valaisee vaaran reunalle polun, jonka lämpöä seuraten porot etenevät kohti vaaran lakea. Vasa kasvaa silmissä jokaisella ahmaisemallaan jäkälänpalasella. Kasvaa askista perunan kokoiseksi, lantuksi, ja vaaran laelle päästyään jo vesimeloniksi. Vaatimen silmät paistavat aurinkoakin kirkkaampina vauhdikasta kasvua seuratessa. Vaan vaaran laella aurinko on jo ehtinyt laskea.
Tummat pilvet kasaantuvat salamoiviksi ukkopilviksi armottoman sateen kastellessa molemmat porot. Vaaran toisella puolella ei odotakaan vihreä sammalpeti, vaan yhtäkkiä jyrkäksi rotkoksi ratkennut kallionreuna. Vaadin ja vasa katsovat toisiaan ymmällään, mutta ymmärtävät, etteivät voi palatakaan jo kulkemaansa reittiä pitkin takaisin. Aika pysähtyy, kun huomaan katselevani avuttomia poroja kiväärini piippua pitkin. Tiedän, että minun on ammuttava, mutta en kykene päättämään kummasta aloittaa. Tungen hengitykseni kiihtyvän, hikikarpaloiden valuvan päälaeltani väriseviä poskiani pitkin, sormieni tärisevän liipaisinkaaren sisäpintaa varovasti silittäessä. Ponnahdan istumaan ja herään hikisenä ja hengästyneenä. Ah, taas sama uni.
Vuodesta toiseen se jatkuu, enkä vieläkään pääse kokemaan päivääkään muistamatta sitä synkkää syysiltaa Naistenklinikalla. Olin vuosia haaveillut lapsista vaimoni kanssa, yrittänyt saattaa häntä raskaaksi siinä onnistumatta. Lääkäreiden mukaan kaikki oli kunnossa, kuulemma kyse oli vain ajasta. Muistan sen tammikuisen pimeän yön, joka valaistui kesäyön kaltaiseksi kuullessani vaimoltani upeimmat kuulemani kaksi sanaa: "Olen raskaana". Alkuvuoden huuma ja lapsen odottamisen onnellinen malttamattomuus oli täyttänyt elämänne, jotka muuten olivat hukkumassa arjen harmauteen. Odotimme ilontuojaa arkiseen ikäväämme täyttäen päivittäin keskustelumme ihanuuksilla, mitä lapsemme kanssa tulisiimme tekemään - sisustaen kotimme kerta toisensa jälkeen uudestaan paremman vauva-arjen mahdollistamiseksi.
Vaan kaikki muuttui sinä syysiltana, viikolla 42+6, Naistenklinikan synnytyssalissa. Olimme jo kolmen päivän aikana osastohuoneessamme maratoineet kaikki mahdolliset yliaikaisen raskauden käynnistämisen toimenpiteet lääkityksestä ballonkiin, kuumaan kylpyyn, akupunktioon, jopa rukoiluun. Kun synnytys vihdoinkin käynnistyi, ei sekään tuntunut edistyvän oikein. Vaimoni oli yrittänyt ponnistaa jo kolme tuntia ilman tuloksia, kuluttaen henkiset sekä fyysiset voimavaransa. Vauvan pään sijaan saimme nähtäväksi vain tummina verihyytyminä valuvaa vuotoa, jonka takia useampikin lääkäri oli tullut synnytyssalikin yrittämään parhaansa vauvan saamiseksi tähän maailmaan. Kuulen vieläkin synkimpinä hetkinäni elävästi sen pitkän mieslääkärin kylmän äänen, joka minua silmiin katsoen toisti monta kertaa tiukalla äänensävyllä vaikeimman kysymyksen, jonka osaan kuvitella. Hengitykseni kiihtyy aina eläessäni mielessäni tilanteen uudestaan, yrittäen shokeerattuna ymmärtää mitä kysymys tarkoittaa: "Vaimo vai vauva? Vaimo vai vauva? Vaimo vai vauva?".
Ilmeisesti oli miehen vastuulla päättää miten toimia, jos synnyttävä vaimo ja syntyvä vauva ovat hengenvaarassa, eikä vaimo pysty päätöstä kivuiltaan ja lääkitykseltään tekemään. En vieläkään ymmärrä, tai ehkä halua muistaa, mistä toimenpiteessä oli kyse. Muistan vain vaimoni huohottaen kivuissaan ja puristavan kättäni hellän pehmeästi, kun päästin suustani värisevällä äänellä sanan "Vauva". Yhteinen unelmamme lapsesta oli vaimoni elämääni tärkeämpää. Lääkärien parhaista yrityksistä huolimatta kumpikaan, vaimo tai vauva, ei selvinnyt toimenpiteestä. Elämäni onnellisimmat odotuskuukaudet kääntyivät muutaman ahdistavan päivän kautta yhteen hetkeen tiivistyneeksi painajaiseksi, joka vaivasi minua vieläkin. Samana päivänä olin menettänyt lapseni, vaimoni sekä elämäni. Henkisen romahduksen myötä työkykyni katosi ja jäin työttömäksi.
Olisin varmasti täyttänyt päiväni viinalla ja huumeilla, jos niihin olisi ollut varaa, tyytyen valtion tarjoamaan ilmaiseen terapiaan paremman puutteessa. Jouduin kuitenkin lopulta valtion päätöksestä luopumaan arkeani rytmittäneen terapian lisäksi myös asunnostani, päätyen valtion tarjoamaan VVV-asumismuotoon. Vietin päiväni tuhansien muiden yhteiskuntakelvottomien Turhakkeiden tavoin omassa kahdentoista kuutiometrin teknologia-avusteisessa punkassani, johon oli integroitu kaikki elämiseen tarvittava - syömisestä ulostamiseen. Punkasta ei saanut eikä valtion mukaan tarvinnutkaan poistua, sillä sAR-implantin käyttäminen mahdollisti riittävän tasokkaan elämänlaadun realistisessa digitaalisessa ympäristössä, Todellisuudessa. Työkyvykkyyttä pystyi harjoittelemaan KELA:n työkuntoutussimulaattoreissa, sosiaalisten kontaktien tuoma viihde korvaantui globaalin sosiaalisen median algoritmisuosituksiin perustuvaan lisätyn todellisuuden sisällöllä. Yhteiskunnalle hyödyksi tein itseni katselemalla ja moderoimalla Todellisuuteen käyttäjiensä luomaa sisältöä, joiden sensuroimiseen koneoppimisalgoritmit toivoivat ihmisen mielipidettä. Kolmanteen "Työläisten" yhteiskuntaluokkaan tämä ajanvietteeksi luokiteltu työnkuva ei oikeuttanut. Ei tämä juuri haitannutkaan. Valtion markkinoima "Voit Vallan Vapaasti"-ohjelma oli juuri oikeanlainen helvetti minulle kärsittäväksi, jos minulta kysytään.