00:00

Hahmo C

**Aika:** 2068-08-31T23:15:00+03:00

Aika: 2068-08-31T23:15:00+03:00 Sijainti: Helsinki, Meilahden sairaala-alueen tunnelit, edustusravintolan edusta Yksilötunniste: TBA Nimimerkki: TBA

Kävelin tympääntyneenä sairaalakäytävää pitkin. Hajotti tää etäisesti perjantai-illan mäkkärijonoa muistuttavan haju, joka iski nenään raflan pinttyneen rasvan ja käsidesin sekotuksena. Nää kunnalliskokoukset oli niin tätä, puuttu kokonaan maailmanluokan glamour ja impact. Pikkusia miehiä riitelemässä pikkusista asioista ilmaisen lounaan äärel. Se näky myös johdon kabinettiin robottien kattamas tarjoilus. Safka oli suositusten mukaisesti vegaanista, iha ku rahvaan Kolmosluokan kansalaisella. Oispa hummerii tai edes rapui, sisäfilettä tai viiriäistä. Mut ei, ei. Pelkkää mautonta pupunruokaa, höyrystettyä porkkanaa ja keitettyä perunaa, proteiininlähteenä oli labrassa kasviproteiineista syntetisoitua lihaa. No, ei se aitoo lihaa voita, mutta ei nää nykypäivän lihakorvikkeet ollu niin hirveitä. Valuhan niistä veri ja kaikkee. Silti sairaalalounaissa kaikki oli aina ylikypsää, iha ku bakteerit ja pöpöt tarttuis hyvän maun mukana tai jotai. Ehkä kuitenkin parempi noin, eihän kaikki ollu tottunu maukkaaseen ruokaa. Joillekki pelkkä kiintee ruoka oli juhlaa. Ei tämmöset ruuat ja tapaamiset silti sopinu mun arvoiselle Ykkösluokan kansalaiselle.

Olin kovalla työllä paikkani yhteiskunnassa ansainnu. Noussu köyhän perheen vaatimattomista olosuhteista huipulle, kaikkien ihailemaks ja arvostamaks ykkösluokan kansalaiseks. Nuoresta asti kesätöissä käyminen ja kauppatieteiden maisterin tutkinnon ajan elämäni itse rahoittaminen oli opettanu mut painamaan kovaa työtä, hinnalla millä hyvänsä. Olinhan mä ollu pari vuotta mukisematta potilaskuljetuksessakin. Työntelemässä sairaita potilaita paikasta toiseen, vaikka ne ällöttäviä olikin. Ei kai ny sairaus tai köyhyys tarkoita sitä, et ihmisen pitäis näyttää perunalta ja haista pahalta. Mä sentään näin joka aamu vaivan laittautua sen mukaan, kuinka arvokas yksilö yhteiskunnalle koin olevani. Kauniit vaatteet, laadukkaat meikit ja moittimaton tyylitaju autto mut sopeutumaan yhteiskuntaan köyhyyden stigmasta huolimatta. Pakkohan se oli näyttää paremmalta ku on, että sai nykypäivänä edes mahdollisuuden näyttää kyntensä työn äärellä.

Vasta parikyt vuotta sitten aloin tuntee arvostusta mun tekemää työtä kohtaan, ku AIH alko asettaa tavotteit julkishallinnon tehtäville. Kaikki pääs vihdoin puhaltaa yhteen hiileen, selkeiden automaattisten tiivistelmien kuvatessa projektien tahtia ja edistystä. Oman työnsä merkityksen pysty suoraa näkee koko maailmalle avoimista mittareista, jotka väkisinkin aiheutti kilpailullista painetta oman työuransa kehittämiseks. Nykyää automatisointien takii jopa työpaikansa säilyttäminen oli oma taistelunsa. En mä muute olis uralla naisena näin pitkälle edennytkään, jos mulle vuosittaiset AIH:n asettamat perffimittarit ei olis paukkunu vuodesta toiseen. Enää julkisel puolel ei ollu sukupuoleen tai muihinkaan tekijöihin perustuvaa syrjintää. Sai olla oma ittensä, halutessaan kylmä ja karu tilanteesta riippumatta. Peli oli muuttunu muiden organisaation ihmisten manipuloimisesta raa'an puhtaiden lukujen seuraamiseen. No, pieni valkosiks valheiks piilotettu manipulointi nyt sattu vaan olemaan osa mun luonnetta. Omien mittareideni lisäks olin saanu koko organisaationikin johdettua ylittämään mittarinsa, eikä se ollu mikään pikkujuttu huomioiden julkisen terveydenhuollon 'ammattilaisten' kroonista älykkyysvajetta.

En mä tätä kaikkee duunii ja vaivaa tekis, jos siitä ei sais palkinnoks mielekästä työtä ja inhimillisiä nautintoja vanhan maailman tapaan. Onneks aidatulla ykkösluokan asuinalueella oli herkullisii rafloi ja palvelu pelas, ainakin niin hyvin kun nykyään oli mahdollista. Ikävöin kyl tilanteestani huolimatta usein nuoruuteni vuosia, ku ravintolaan pysty vaik joka päivä kävelee ja tilaa herkullisen pihvin eläimestä ku eläimestä. Ei ollu kärsimysveron korottamia hävyttömiä hintoja eläinperäisille tuotteille tai lihakiintiötä, joka rajoitti lihan ylipäätään vaan tietyn kansalaisluokan edustajille. Onneks tää oli viimeinen kunnalistason kokous mulle, ainakin toivottavasti. AIH:n lupailema seuraava iso ylennys alko lähenee, ja parhaimmillaa se realisoituis jo huomisen puolel. Kunhan vaan aamuyön myöhäismiitti menis hyvin, niin mun ja yhteiskunnan tulevaisuus näyttäis paljon paremmalta. Ehkä käyn vielä Naistenklinikalla varmistamassa, että kaikki on kunnossa!